Kertomusten ja kuorokokemuksesta Italiaa kohtaan syntynyttä rakkauttani vahvisti mieheni, jonka työ ja harrastukset liittyivät vahvasti Italiaan ja antiikin kulttuuriin. Hän oli latinisti, ja opiskeluaikojensa matkat saivat hänet rakastumaan tähän ympäristöön. Elämäntyönsä hän teki latinan ja antiikin kreikan kielen opettajana, mutta hän myös tutki muinaisia roomalaisia tekstejä ja hallintojärjestelmiä. Hän johti kolme ja puoli vuotta Suomen Rooman instituuttia Villa Lantea, ja ohjasi useampia opiskelijaryhmiä sekä tutkimuksen että antiikin saloihin. Me tapasimme vasta tuon jakson jälkeen Suomessa, ja meistä tuli myöhemmin pariskunta. Hänen harrastuksensa Italian kielen ja kulttuurin ohella olivat Italian viinit ja myös juustot, joista hän tekikin pari kirjaa.

Elämäni hänen rinnallaan oli jatkuvaa oppimista. Keskustelimme paljon Välimeren alueen elämästä, ja sain oppia ”keittiön kautta” paljon sellaista, jota en ollut vielä omien matkojeni tai kieliopintojen kautta ymmärtänyt. Olin itse lukenut myös latinaa koulussa, joten oli meillä jotakin yhteistä, vaikka en minä niin lahjakas siinä ole ollut. Tajusin kuitenkin jotakin antiikin maailmasta, sillä yhteisillä matkoillamme hän vei minua joillekin tärkeille paikoille kertoen niistä sellaista tietoa, joka ei ollut helposti kirjoista luettavissa.

Meitäkin yhdistivät jännät sattumat. Oppikoulun ruotsinopettajani Ritva oli hänen opiskeluaikaisia tuttujaan, ja samoin poikien liikunnanopettaja oli armeijakaveri. Ja kuinka ollakaan, veljenpoikani opiskeli hänen johdollaan latinaa yliopistossa. Hänen oppikirjaystävänsä oli puolestaan opettanut tälle nuorelle latinaa lukiossa. Linkkejä toisiimme!

Ehdimme kulkea ja elää yhdessä 19 vuotta, kunnes hän kuoli vaikeiden sairauksien kuluttamana. Tuosta Auroran päivän aamusta on nyt kulunut jo 16 vuotta.

Olin hoitanut miestäni sairauksien edetessä, ja myös saattohoito tapahtui kotona. Hänen kuolemansa jälkeen olin aivan väsynyt ja tyhjä, ja halusin lähteä pois kotimaisemista hetkeksi. Kun siunaustilaisuus oli ohi, lähdin Italiaan, sillä arvelin sieltä parhaiten saavani uutta voimaa.

Olin ottanut yhteyttä yhteisiin ystäviimme, ja kysynyt mahdollisuutta asua hetken heidän luonaan. Ensimmäinen pysähdys oli Verona, jossa aluksi olin hotellissa, ja sitten pääsin ystävämme Carlon luokse heidän tyttärensä huoneeseen muutamaksi päiväksi. Olin viikon verran Pohjois-Italiassa, ja sitten lähdin junalla kohti Molisea.

Olimme tutustuneet aikoinaan Brunoon jo hänen ollessaan töissä Oulussa yhdessä kansainvälisessä yrityksessä. Olimme vierailleet hänen kotonaan Napolissa ja myöhemmin Campobassossa, ja olin sopinut opetustyöstä myös hänen yliopistonsa kanssa. Bruno oli kunnostanut itselleen vanhaa maalaistaloa, ja sen piharakennuksessa oli kirjastohuone ja vierastila. Pietrabbondante on vuoristossa, ja joskus saattoi kuulla susien ulvontaa. Villisiat kävivät öisin syömässä appelsiininkuoria, jotka oli heitetty niille ulos pellolle. Sain viipyä tuolla vuorien kevättuulessa kaksi viikkoa, ja se todellakin tuntui hyvältä. Maisemat aukesivat lavealle Molisen vuorten ja laaksojen yli. Samaan aikaan sattuneet vakavat maanjäristykset eivät siellä juuri tuntuneet, vaikka maakunnan isot sairaalat olivatkin kuormittuneet loukkaantuneiden hoidosta.

Jatkoin vielä matkaani Basilicataan, jonne olimme tehneet ensimmäisen yhteisen joulumatkan muutamia vuosia aikaisemmin. Venanzia oli mahdollistanut tutustumisen kaupunkiinsa, ja saatoin nytkin turvallisesti olla ja liikkua Materassa tavaten samalla ystäviä.

Reilut viisi viikkoa olin jättämässä hyvästejä miehelleni noitten ystävien hoivissa ja meille tärkeissä paikoissa. Kiertelin yksin, istuin puistoissa ja kahviloissa, katselin pilvien liikkeitä ja vihreyden kasvua huhtikuisessa Italiassa. Minulle oli tärkeätä saada vaipua omiin ajatuksiini ja olla itsekseni, sillä paljo lähelletuleminen ei tuntunut hyvältä uupuneelle mielelleni.

Tuo sisäänpäin kääntymisen matka palautti voimia ja helpotti surua. Pystyin sen aikana irrottamaan miehestäni vähäsen, mutta ehkä enemmän sain tuntumaa siihen, voisiko Italia olla edelleen minun maani, minun unelmaani. Olen kiitollinen edelleen näille ihmisille, joiden arkea ja elämää häiritsin itsekkäästi, ja jotka jaksoivat huolehtia syömisistä ja seuranpidosta iltaisin. Minusta ei heille ole ollut samanlaista apua, mutta ehkäpä tässäkään ei tarvitse olla yhteismitallinen.

Matkani oli monessa mielessä hyödyllinen. Mielestäni olin jopa viisas toteuttaessani sen. Opin itsestäni, opin italialaisista, jotka olivat jotenkin tuttujani. Opin maasta, ihmisistä, elämästä ja arkipäivän hankaluuksista. Kun nyt katson noita 16 vuoden takaisia asioita, näen niiden selventäneen minulle suhdettani tähän maahan. Unelmani sai jotakin luurangon ympärille, pystyin miettimään jotain konkreettista. Uskalsin luottaa, että kyllä selviäisin yksinkin jossakin päin Italiaa. Ja se on paljon!