Tämmöistä Italia-unelmaa helliessä on pakko välillä kysyä itseltään, mistä kaikki syntyy ja kannattaako. Ja samalla hymyilen itsekseni. Eihän tälle ole mitään vakavampaa syytä kuin se, että arkeensa haluaa jotain muuta kuin arkea. Olen ollut aina hellämielinen, haaveillut sellaisesta, mikä ei mitenkään voisi olla mahdollista elämässäni. Jo silloin kymmenvuotiaana lammaspaimenena luin tarinoita prinsessoista ja hyväntekijöistä, Välskärin kertomukset, ja kuvittelin, miten paljon hyvää minä sitten aikuisena tekisin muille. En minä niistä kertonut kenellekään, mutta ehkäpä vanhempani ymmärsivät, millainen mielikuvitusmaailma minulla oli. Kun ei ollut leikkikavereita, piti itse olla itselleen leikkikaveri. Äiti varmaan kuunteli salaa, kun saarnasin luonnolle. Isoveljen kanssa leikittiin jumalanpalvelusta, eli hän soitti virsiä harmonilla, ja minä hoidin papin virkaa. Siksi äiti ajatteli, että minusta tulisi pappi, ehkä Suomen ensimmäinen naispappi. Ei tullut.

Ahmin tyttökirjoja ja mietin niiden maailmoita. Vihervaaran Anna. Sitten tulivat seikkailukirjat, poikien ja isänikin vanhat jännärit. Intiaanitarinoita ja seikkailuja viidakossa, tietenkin myös Tarzanin monet pelastustyöt valkoisia rikollisia vastaan. Yhden kirjan parissa ei kauan mennyt, yleensä päivä tai kaksi korkeintaan. Ja vieläkin muistan, millaisia tunteita nuo tarinat nostattivatkaan. Kyllä olen saanut hyvää ravintoa mielikuvitukselleni!

Kun taloudelliset olot muuttuivat vaativammiksi, oli pakkokin uppoutua noiden omien kuvitelmien pariin. Yhdessä vaiheessa suunnittelin oman hirsitalon, jonka ovet olisivat aina auki tarvitseville. Sille oli jokin esikuva Ruoveden taiteilijakoti, tai Karkun Pirunvuorella Danielssonin kivitalo, jossa olimme käyneet sunnuntaiajelullamme. Jotain vanhaa, alkeellistakin, mutta lämmintä ja kodikasta. Tein hartaasti pohjapiirrosta, jonka on aika hävittänyt.

Italiaankin olen kuvitellut taloa. Pieni talo lähellä merta, puutarhaa ja terassia, aurinkoa ympäri vuoden. Sisällä tietysti kodikasta, kirjahylly, varusteltu keittiö ja myös lämmittävä takka. Sellainen Talo Toscanassa -kuvitelma, mutta ilman omaa rakentamisvaihetta. Ja hyvät naapurit tietenkin ympärillä, ei yksinäistä, mutta kuitenkin omaa rauhaa. Sosiaaliselle erakolle soveltuvaa elämää.

Tarkastellessani elämääni taaksepäin olen huomannut, miten jotkut asiat ovat vahvasti sinnepäin, mitä olen haaveillut tai ajatellut. Minusta ei tullut pappia, mutta tulipa puhetyöläinen. Asuin hetken keskellä kaupunkia upeassa talossa, joka oli kestänyt sodan pommitukset. Olen saanut kesätukikohdaksi paikan, hirsitalon, jossa on hospitettu useampia vieraita. Olen saanut pitää ruokapitoja ystävien kanssa ja nauttia älykkäistä keskusteluista ympärilläni. Yhteistä niille kaikille on, että en ole niitä erityisesti etsinyt, vaan ne ovat siihen syntyneet, ja oikeastaan ne huomaa vasta näin jälkikäteen.

Vaikka joskus tuntuu, että on turhaa kuvitella olemattomia, suunnitella ja haaveilla, niillä kaikilla on paikkansa elämässä. Romanttista hömpötystä, mutta palkitsevaa. Sillä unelmilla on taipumus toteutua. Ei ehkä juuri sellaisena kuin olemme kuvitelleet, vaan meille paremmin sopivana.