Maria ja Ferdinand tulivat vasta tammikuussa tänne Sisiliaan. He ovat suloinen pariskunta, Maria ottaa kontakteja kaikkiin ja Ferdinand rakastaa koiria. Hänellä on taskussa salainen ase, koirien nameja, joilla hän lahjoo jokaisen nelijalkaisen täällä. Hän hymyilee, nauttii olla vaimonsa seurassa taustalla. He kulkevat useamman kerran päivässä piazzolamme ohi. Aamulla Maria pysähtyy, katsoo hymyillen ja sanoo: ”Hyvä huomenta!” Minä vastaan ”Hyvää huomenta!” Sitten hän sanoo: ”Mitä kuulu?” Ja minä vastaan: ”Kiitos hyvää!”

Kaksi vuotta sitten kuulin, kuinka Jukka opetti hänelle suomea, ja nyt hän harjoittelee sitä joka päivä kanssani näiden toivotusten myötä. Minä opetin tuon kuulumisten kyselyn ja kiitos-sanan käytön. Kun me vaihdamme nämä tervehdykset, Ferdinand kumartuu Murun puoleen, rapsuttaa ja silittelee, antaa vaivihkaa herkun. Maria ja Ferdinand eivät ole enää mitään nuoria, arvioisin äkkiä joitakin vuosia itseäni vanhemmiksi. Ajelevat retkeilyautolla, ja asuvat saksalaisten ja sveitsiläisten lähellä. Maria kyllä osaa jonkin verran myös italiaa, ja muistelisin, että hän taitaa myös jonkin verran englantia.

Yhtenä aamuna viikko sitten olin tulossa leipurin autolta, kun leirialueen telttakatoksen takaa tuli outo mies, tervehti ja sanoi kysyvästi ”Pane?”. Siihen iloisena tietenkin vastasin italiaksi, että leipäauto on pensasaidan takana. Jotenkin jäin hämmästelemään tervehdystä, mutta jätin sen pohtimisen sikseen. Hän kiitti ja hymyili.

Tänään kävin ensimmäisten joukossa hakemassa Mauriziolta tuoretta leipää ja kahvipullaa viikonlopuksi. Siihen kertyikin sitten paljon väkeä, iloinen puheensorina italiaksi ja saksaksi. Leipuri-Maurizio on opiskellut saksaa, ja hän pystyy keskustelemaan erittäin hyvin asiakkaidensa kanssa. Minä olen omassa italialaisessa vuorovaikutuksessani paljon kehnompi. Mutta siinä kun olin saanut omat ostokseni tehdyksi ja toivotettuani hyvää viikonloppua, seisoi se uusi leiriläinen siinä takanani ja tervehti minua: ”Hyvä päivä!” Ei voi olla totta! Toinen Jukan opettama saksalainen, joka tunnistaa minut suomalaiseksi! Ja mieleeni palautui ensimmäinen kohtaaminen! Silloinkin hän puhutteli minua suomalaisella tervehdyksellä.

Edellä mainitsemani Jukka oli ollut vaimonsa kanssa tällä alueella useita talvia ennen meitä. Tutustuimme neljä vuotta sitten. Hän opetti näille leirikumppaneille suomalaisia tervehdyksiä, ja nyt kun he eivät enää ole olleet täällä, olen päässyt hänen sijalleen. Minua hymyilyttää! Tämäkin on sitä yhteisöllisyyttä, jonka vieraat ihmiset synnyttävät oudoissa oloissa.

Kun tuo Muru on ollut villillä päällä ja karannut joko perääni tai muuten vaan tutkimaan toisten koirien elämää, sen kiinniotossa on auttanut ystävällinen herrasmies parin auton päästä. Tapaamme usein juustoautolla, jossa hän tekee vaimonsa kanssa hyviä ostoksia. Hän on niitä italialaisia, joilla on aina jotain sanottavaa minulle. Muistan hänet viime talvelta, jolloin hän ajoi usein polkupyörällä automme ohi, pysähtyi kysymään jotakin Suomesta tai ajomatkan pituudesta. Juttelimme monta kertaa, ja keskustelu oli helppoa, koska hän lausui italiaa selkeästi. Nytkin hän sanoo jotain vaikkapa säästä tai vihanneskauppiaan tuotteista. Muistan, että hän on Bellunosta, Pohjois-Italiasta Alppien juurelta. Siksi hänen kielensä on tuttua ja ymmärrettävää. Hänen nimensä ei ole tiedossani, pitäisi joskus kysyä. Kun viime keväänä lähdimme, hän tuli portille hyvästelemään. Pohdiskellessamme, tapaammeko tänä talvena, hän sanoi, että tietenkin meidän pitää tulla. Ja niinhän me tulimme.