Rupesin katsomaan taaksepäin. Olen nyt kirjoittanut tätä blogia kaksi vuotta, artikkeleita on yli 70. Aloitin karkauspäivänä 2024, ja eniten kirjoittanut silloin, kun konkreettisesti olemme olleet Italiassa. Olenko yhtään päässyt eteenpäin, selkeyttänyt ajatuksiani tai olenko oppinut itsestäni?

Yksi asia, joka on tullut entistä selvemmäksi, on ajan nopea kuluminen. Kaksi vuotta on ollut kuin hengen veto sisään ja puhallus ulos. Niin monet asiat sujuvat verkkaisesti, kun on mietittävä asioita monelta kantilta. Huomaan teksteissäni, että palaan samoihin pohdintoihin vähän väliä, ikäänkuin en uskaltaisi katsoa eteenpäin tai päästää irti jostakin. Teen itselleni samoja kysymyksiä aina uudelleen. Taidan myös vastata aina samalla tavalla. Spiraali, kehä, Spiegel im Spiegel.

Unelman loittoneminen tuntuu välillä hyvin konkreettiselta. Näitten matkojen ja oleskelujen aikana on tullut jollakin tavalla selväksi, että unelma ja sen toteuttaminen ovat kaksi eri asiaa. Ei ole niin yksinkertaista vain ottaa ja lähteä. On mietittävä seuraukset, riskit ja mahdollisuudet. Nyt se reaaliajattelija astuu esiin, alkaa luetella esteitä ja uhkia. Yhä useammin kuulee itsensä sanovan ’entä jos’. Jokin pitää kiinni paidan helmasta ja estää näkemästä mahdollisuuksia. Mutta on tullut tutuksi sanaksi. Kun aika kuluu näin nopeasti, alkaa epäillä toteutumista ja pohtia realiteetteja.

Vanheneminen ja terveys ovat niitä tosiasioita, joiden kohdalla on syytä pysyä nöyränä. Vaikka haluaisi uskoa pitkään ikään ja kohtuullisen hyvään elämään, täytyy myöntää, ettei tässä enää nuoren lailla touhuta. Hyvä kielitaito auttaisi, jos tapahtuu jokin yllättävä tapaturma tai sairastuminen. Vaikka tunnen täkäläistä sairaan- ja terveydenhoitoa, kuitenkin täytyy tietää varmasti, mistä saa tarvittaessa apua. Vanhojen ihmisten hoito on myös Italiassa muuttunut kehnommaksi, ja lapset ovat usein palkanneet badanten eli hoiva-apulaisen huolehtimaan vanhemmistaan ja isovanhemmistaan. Heillä itsellään on täysi työ huolehtia nykyaikana lapsistaan ja itsestään. Kannattaa katsoa noita italialaisia TV-sarjoja myös siitä näkökulmasta. Imma Tatarannin äiti tarvitsee avustajaa, eikä Pieron vanhemmat taida paljon paremmassa kunnossa olla… Mistä saisin yhtäkkiä tuommoisen badanten, johon voisi luottaa, ja jonka palkkaan riittäisi eläkkeeni?

Muiden tarinat ja kokemukset muutosta Italiaan vaihtelevat upeista kertomuksista monimutkaisiin selvittelyihin. Asunnon ostaminen on haastava, kallis ja aikaa vaativa prosessi, mutta onneksi nykyisin on myös suomea puhuvia kiinteistövälittäjiä, joiden apu ja neuvot ovat kultaa kalliimpia. Mutta myös ne epäonnistuneet muutot ovat tärkeitä tutkia, miettiä mikä niissä meni pieleen. Onko muuttajan silmillä ollut vaaleanpunaiset lasit, vai onko sattunut jonkinasteinen furbo, huijari kohdalle. Näitten kertomusten kohdalla pitää olla itselleen rehellinen: mihin minä olen valmis, mitä jaksan ja mihin kykenen. Monessa noista tarinoista kerrotaan vain onnistumisia, harvemmin pystytään selittämään, mikä oikeasti oli hankalaa. Lehdistön kuvaukset ovat aika romantisoivia, kuten vaikkapa muutto matkailuautoon kokonaan tai vanhan romahtamassa olevan talon (kymmenvuotinen) remontointi unelmien kodiksi. Miten onnistui luotettavien työmiesten palkkaaminen, kun jostakin niitä vaan on siunaantunut työmaalle?

Asunnon vuokraaminen vaatii myös hyviä hermoja, tietoa ja tahtoa. On osattava kysyä, mitä kaikkea kuuluu asuntoon, mistä maksaa ja mitä voi odottaa tulevaisuudessa. Asunnon varustetaso, kunto ja turvallisuus ovat oikeasti tärkeitä kysymyksiä. Mikä on vuokra-aika, miten irtisanominen hoidetaan, mitkä kaikki asiat sisältyvät vuokraan. Voiko joku ystävä tulla asuntoon silloin, kun varsinainen vuokralainen on kotimaassa kuumuutta paossa? Kuka on vuokraaja, omistaako hän asunnon vai onko tämä sellainen suvun asunto, jonka hallintamuodot ovat monimutkaiset. Useimmiten nämä asunnot ovat ihan kunnollisia ja vuokraaja luotettava, mutta hyvä olisi ottaa toiset silmät mukaan ja mietittävä myös asunnon sijainti.

Epärealistinen unelma osoittaa pian toivottomuutensa. Eläkkeellä ei voi vuokrata uutta, isoa asuntoa Toscanan kukkuloilta. Matkanteko sinne voi olla monimutkaista, jos ei enää voi itse ajaa autolla. Kuinka kaukana on lentokenttä, rautatieasema tai kulkeeko edes linja-autoa lähistöllä. Miten jaksaa kantaa isot matkalaukut? Niin, voiko vuokra-asuntoon jättää omia tavaroita, vaatteita ja tarvikkeita poissa-olojen ajaksi, vai onko vaan kaikki tarvittava ja sellaiseksi oletettu otettava aina mukaan? Kuinka kaukaa pitää ruoka kantaa asunnolle, onko talossa edes hissiä? Onko paikkakunnalla luotettavaa taksiakaan?

Jossakin vaiheessa on tehtävä itselle myös selväksi, milloin on luovuttava unelmasta. Onko se silloin, kun terveys pettää? Onko se silloin, kun alkaa vaan väsyä kulkemisen työläyteen? Vai jatkaako siihen asti, ettei enää pysty selviämään asioiden hoidosta. Jos on onnistunut saamaan verkostoja ympärilleen, ehkä silloin on turvallista. Kun naapurit ovat ottaneet mukaan kyläkunnan tai korttelin elämään, kun ulkomaalaisesta huolehditaan ja häntä autetaan pyytämättäkin, voi unelmaansa jatkaa. Ja kun nuoremmat sukupolvet ottavat huomioon, voi olla rauhallisin mielin.

Näitten neljän Sisiliassa asutun talven aikana olen aina elänyt vain tässä puolen vuoden jaksossa osaa unelmastani. En ole luvannut, että seuraavana talvena taas olen täällä. Hyvästellessä tulomme on aina ollut ehdollinen: jos. Siinä näkyy varovaisuuteni. Mikäli tulee hankaluuksia, en ole sitoutunut mihinkään enkä luvannut mahdottomia. Ja se pieni ihminen sisälläni sanoo kuitenkin ihan hiljaa: minä tulen, jos… Katsotaan syksyllä!