Minulle on hyvin tyypillistä, että kovasti suunnittelemani tapahtumat peruuntuvat tai siirtyvät johonkin tulevaisuuteen. Monesti käy juuri niin, että esimerkiksi tapahtumat ja vierailut jossakin, joista olen innoissani kertonut muille, joudun peruuttamaan jostain syystä. Ja silloin tunnen kovaa syyllisyyttä, että en sittenkään voi osallistua. Joskus on ollut kyse sairastumisesta, joskus päällekkäisyyksistä, joissa joutuu tekemään valintoja.

Joskus olen ahnehtinut liikaa asioita liian tiiviisti, ja loppuu sekä aika että voimat. Varsinkin nyt ikääntymisen myötä tuntuu, että väsyminen hyökkää melko yllättäen nurkan takaa, kun olen jo melkein menossa. Silloin tuntuu siltä, etteihän tämä voi olla totta! Mutta sitten ajattelen, että minulla on lupa ottaa tilaa itselleni, jättäytyä syrjään. Että joskus tulee korvaava tilaisuus. Että peruutukseni ymmärrettäisiin.

Olen kuvannut itseäni sosiaaliseksi erakoksi. Silloin ei jaksa jatkuvasti mennä ihmisjoukkoon, jossa joutuu olemaan avoin ja aktiivinen. Mietin kyllä monta kertaa ystäviäni ja tuttujani, jotka voivat ihan rauhassa olla vain katsojina kutsuilla tai näyttelyissä tai konserttien väliajoilla. Olen oppinut jostain sen käyttäytymismallin, että pitää ottaa kontaktia muihin, tehdä aloitteita ja osallistua keskusteluihin. Ei saa istua tuppisuuna, tulee näyttää kiinnostusta ja pyrkiä tutustumaan uusiin ihmisiin.

Noissa avoimissa tilaisuuksissa tulee pian se tunne, että et kuulu joukkoon. On keskusteluryhmiä, joiden rinkiin ei pääse, ohitse ja yli puhutaan jostakin, josta ei kerrota tarkempaa. Voi myös käydä niin, että keskustelun avauksesi ei ole kiinnostava, ja seurasi vähitellen siirtyy toisiin ryhmiin. Niin tuttua ja turhauttavaa. Ja vähitellen alkaa sitten valikoida tilaisuuksia, joihin haluaa osallistua.

Tätä ilmiötä olen tunnustelut itsessäni myös Italiassa. Minulla on ollut vuosien saatossa lukemattomia tilaisuuksia, joissa olen ollut mukana, ja joissa pakostakin jää ulkopuoliseksi. Italialaisilla on niin eloisa tapa keskustella, päällekkäin puhuminen on yleistä, kun halutaan kertoa myös oma mielipide. Siitä ei pahastuta, asiansa voi sanoa uudelleen ellei siihen saa herätettyä heti kiinnostusta. Ja toki pienemmissä piireissä voi puhua ihan rauhassa muiden kuunnellessa. Mutta näissä ryhmissä rytmi on niin nopea, että tällainen hämäläinen ei ehdi muotoilla sanottavaansa ennen kuin tilanne on jo mennyt ohi. Välillä joku kuitenkin pysähtyy, ja tekee kysymyksen, yrittää ottaa mukaan keskusteluun. Ja kun vajavaisin sanoin yrittää selittää ajatuksiaan, puhe kääntyykin muitten ryhmäläisten puoleen.

Pohdin taannoin, onko niin, ettei minua enää kutsuta näihin yhteisiin illanistujaisiin. Tai paremminkin mietin, miksi tuntuu, että kutsuja on harvemmin. Mutta tiedän kyllä selityksen, joka todennäköisesti on vedenpitävä. Kun keskustelee ihmisen kanssa, jonka aktiivinen sanavarasto on pieni, se vaatii myös kuulijalta valtavasti. Tarvitaan kärsivällisyyttä, jotta jaksaa odottaa puheen haparoinnin läpi puhujan viestiä ja ajatuksia. On haaste ymmärtää puhetta, jossa sijamuodot tai verbien merkittävät taivutukset ovat päin mäntyä. Väitän, että meistäkin moni väsyy, kun joutuu kuuntelemaan maahanmuuttajaa, joka ei osaa vielä suomea, ja kuinka silloin tarjotaan vaihtoehtoisia sanoja avuksi niin, että tuo vieras ihminen on aivan hukassa. Hakuammuntaa tarjota ilmaisuja, joita toinen ei ehkä lainkaan ymmärrä tai ei ainakaan ole tarkoittanut.

Varmaan oma tekijänsä on siinä, että samankaltaiset etsiytyvät samankaltaisten seuraan. Saksankieliset istuvat iltaa yhdessä, italialaiset samoin. Me pienet kansallisuudet tai ryhmät kuten hollantilaiset, tsekkiläiset, ruotsalaiset ja suomalaiset etsimme itsemme seuraa, ja välillä kuitenkin harhaudumme istumaan isompaan joukkoon. Tämän talven aikana minua on kyllä lämpimästi tervehditty, kysytty kuulumiset, kutsuttu johonkin. Mutta alan itse väsyä, kun en voi antaa samanlaista panosta ihmisten kokoontumisiin kuin nämä muut. Ei pidä vertailla itseään muihin, sen tiedän. Ei varmasti kovin odoteta näkyvää osallistumista, kunhan antaa itsestään jotakin. Mutta tämä baabelin kielten sekamelska vie paljon energiaa, väsyttää, ja myös turhauttaa. Kielenpäällä on monta juttua, osanottoa, kysymystä, joita ei osaakaan sanoa oikealla kielellä oikeaan aikaan. Kun Wilfried tänään tuli minua vastaan ja halasi hyvän uudenvuoden toivotuksin, minulta katosivat kaikki saksalaiset sanat. Ja kun puhuin italiaa, hän ei sitä taas ymmärtänyt.