Minä olen hiukan surullinen. Tämä vuosiluku on ollut minulle jotenkin mieluinen, rakas. Kohta pitää opetella kirjoittamaan uusi lukema, ja se tietenkin muistuttaa, miten aika kuluu nopeasti, ainakin näillä ikävuosilla. Pitäisikö katsoa taaksepäin, mitä kuuluu unelmalleni?

Kun on tullut selvemmäksi, että terveyteni tuskin paranee, ehkä säilyy kuitenkin tällaisena, matkustaminen monen päivän ajan ei kuitenkaan ole ihan yksinkertaista. Mieleen nousee väkisinkin ajatus, kuinka kauan enää voin haaveilla näin. Tai olisiko jokin muu ratkaisu, joka tuntuisi hyvältä, unelmien täyttymiseltä.

Monesta asiasta olen kiitollinen. Olen ihmeissäni siitä, että löysin Italian jo 70-luvulla, ja kuinka maan historia houkutti minua edelleen 80-luvulla, jolloin ensimmäisen kerran oli mahdollista matkustaa Italiaan. Ja sitten tutustuin vaihto-oppilaisiin, ja lopulta päädyin myös kielikurssille. Siitä päätöksestä olen todella iloinen, se on tuonut paljon hyvää matkallani.

Olen saanut tehdä sekä puolisona että työn puolesta matkoja monelle seudulle, ja nykyisin voin sanoa, että vain kahdessa maakunnassa minulla on käymättä: Sardinia ja Val d’Aosta, tosin aika lähellä olen jälkimmäistä ollut. En tiedä, onko mitään järkeä kerätä maakuntia tai paikkakuntia, kun kuitenkin tärkeintä on ollut tunnistaa koko valtakunnan alueella ominaispiirteitä ja vahvuuksia, ja ymmärtää Italian valtion luonne edelleenkin alueiden yhdistymänä. Minun heikkouteni on, etten osaa sanoittaa tai kuvata näitä erityispiirteitä toisille ihmisille, mutta tunnen ja ymmärrän ne sisälläni. Tämä maa ja moninainen kulttuuri on sujunut suoniini huomaamatta. Vai olenko sittenkin ollut edellisessä elämässä yksi tämän maan asukkaista?

Tiedän myös, mikä nykyisessä elämässä minua ärsyttää. Nyt on menossa jo neljäs talvi Sisiliassa, ja rakastan tätä saarta, vaikka tunnenkin sitä niin vähän. Olemme tehneet autoretkiä lähiympäristöön, josta hankalat kävelykohteet ovat siilautuneet pois. Toisaalta on pitänyt miettiä päivän pituutta ja matkojen kestoa, ettei tarvitse tulla pimeässä takaisin.

Olen kiinnostunut arkeologisista kohteista, ja niitähän täällä riittää. Mutta tarvitsisin parempia selvityksiä, ja erityisesti Sisilian historia olisi hyvä saada oikeasti haltuun. Mutta ne historiankirjat, ne ovat vaikeita! Ja menneisyyden tapahtumia on paljon, jotta muistaisi edes jotakin. Toisaalta myös arkkitehtuuri ja käsityötaito on mielenkiintoista, enkä toki musiikkiakaan kovin hyvin tunne. Äkkiseltään voi luulla, että Apulian, Basilicatan, Calabrian ja Sisilian musiikki on ihan samanlaista. Moni tunnistaa pizzicatan tai tarantellan. Mutta yhtäläisyyksistä huolimatta niissä on myös erilaisuuksia, ominaispiirteitä ja soitineroja. Ja näiden tunnistamiseen tarvitsen vielä paljon harjaantumista tiedon lisäksi.

Olen tutustunut paikallisten ravintoloiden ruokalistoihin, ja nauttinut hyvistä aterioista. Olen tänäkin vuonna ihmetellyt, miksi kaupoissa myydään Pohjois-Italiassa jalostettuja tuotteita. Mihin menevät tai jäävät ne rahat, joita tälläkin saarella tarvittaisiin? Italian keittiön monet kasvot – turisti ei huomaa, missä häntä vedetään nenästä.

Mutta nyt minua surettaa se, että joka puolella on talvellakin paljon talvipakolaisia, karavaanareita, joista moni tulee saksankieliseltä alueelta. Ja matkailuautomme on saksalaisten ja sveitsiläisten autojen ympäröimänä campingalueella. Joku italialaispariskunta pyörähtää lyhytaikaisesti autollaan noilla ahtailla piazzettoilla, ja vaihtaa sitten sijaintia toisille seuduille. Miksi tämä tekee minut surulliseksi?

Viime viikkoina olen huomannut, että saksantaitoni kohenee, pystyn jopa selittämään jotakin näille naapureille. Ja aamuisin kuuluu enemmän Morgen kuin Buongiorno, Eikö ole mahtavaa, että yli 50 vuotta sitten opeteltu kieli palautuu pienin palasin? No joo, onhan se. Helpompi kommunikoida ja ajaa nopeasti Keski-Euroopan halki.

Mutta mitä tapahtuu italiankielelle? Se ei kehity niinkuin haluaisin. Päivittäin joudun jatkuvasti vaihtamaan näitä kahta kieltä lennossa, enempiä miettimättä, ja välillä todella italiaksi ei löydy yhtään ilmaisua tai joku tuttu sana on täysin hukassa. Huomaan myös rakentavani saksankielisiä lauseita päässäni, vaikka voisin tehdä niin italiaksi. Sanasto köyhtyy, huolimatta siitä että yritän seurata uutisia ja viihdytysohjelmia tai luen erilaisia FB-päivityksiä. Tämä elämä on vaan niin saksankielistä ja saksalaista, että alan kaivata paikanvaihtoa. Unelmani tutustua paikallisiin ihmisiin ja saada yhteyksiä täällä, liukuu tällä olemisella kauemmaksi. Ja silloin kysymys unelmasta Italiassa muuttuu absurdiksi.

Vuosiluvun vaihtuminen voi antaa toivoa. Ehkä sittenkin voisin saada unelmaani paremmin todeksi. Vaihdan paikkaa autoni kanssa tai muutan kerrostaloasukkaaksi jonnekin peri-italialaiselle alueelle. Olen lukenut useiden suomalaisten päivityksiä talojensa kunnostuksesta ja elämästä pienessä yhteisössä, jossa he saavat apua paikallisilta ja samalla oppivat maasta runsaasti enemmän. Minähän tiedän, kuinka vähän todella vielä tiedän ja osaan. Kulttuuria ei kokonaan opi kirjoista, joten saavuttaakseen jotakin on päästävä ”keskelle kylää”. Ehkä siinä on tavoite vuodelle 2026!