Lähdimme Palermosta vihdoinkin kohti tukikohtaamme. Liikenne oli aamusella kohtalaisen maltillista, vaikkakin Palermo tuntuu minusta aina yhtä kaoottiselta.

Eniten minulle antaa rohkeutta muistikuvat siitä, kun ensimmäisen kerran ajoin pientä vuokra-autoa kaupungissa. Oli 2000-luvun alkuvuosia, jolloin lensimme mieheni kanssa Suomesta Palermoon. Yövyimme ystävän luona melko lähellä keskikaupunkia, ja sitten vuokrasimme auton voidaksemme kierrellä Länsi-Sisilian viinitiloilla. Mieheni ajoi auton ulos kaupungista, mutta melko pian hän siirtyi kartanlukijaksi ja soittelemaan cantinoihin, ja minä istuin ratin taakse. Kiertelimme viikon päivät usealla tilalla, ja sitten palasimme noiden mafia-alueiden läpi takaisin kaupunkiin. Saavuimme iltapäiväsiestan jälkeen kaupunkiin, ja minun piti ajaa auto takaisin vuokraamoon. Olin aivan järkyttynyt, kun kolmella kaistalla ajoi seitsemän autoa samaan suuntaan rinnakkain, ja minun piti siinä osata väistellä ja lopulta siirtyä oikealle kääntyäkseni pienelle kadulle. Mieheni rohkaisi, että pitää vaan laittaa vilkku päälle ja määrätietoisesti siirtyä omalle kaistalle. Ja tööttäykset tarkoittavat sitä, että ”hei, olen tässä takanasi, varothan minua”. Sain auton ehjänä perille. Tämän kokemuksen jälkeen olen kertonut, että jos olen selvinnyt Palermon ruuhkaliikenteestä ilman kolaria, voin ajaa missä tahansa Italiassa!

Matkailuauto on kuitenkin isompi auto kuin pikkufiiatti! Yllättävän hyvin sain kuitenkin tilaa nytkin, ja melko helposti lopulta selvisimme moottoritielle ja kohti Messinaa ja Cataniaa. Melkein tunnin ajon jälkeen oli liikenne muuttunut rauhallisemmaksi, ja raskasta kalustoa oli vähemmän. Nyt oli aikaa seurata hiukan enemmän maisemiakin kuin aikaisemmin.

Nousimme korkeammalle, selvästi tuliperäiselle alueelle. Olimme Keski-Sisilian ylängöillä. Maaston muodot muuttuivat enemmän särmikkäiksi, ja yleisilme oli kauniin vihreä, kuin samettinen peite. Tie kaartuili laaksoja myötäillen, ja välillä laskimme pienen matkan alemmas. Olimme ensin miettineet ajavamme Ennaan asti, ja siitä sitten Ragusaan ja kotiin. Mutta sittenkin olisi uutta ja kiinnostavaa ajaa Caltanisettan kautta Gelaan ja rannikkoa pitkin perille.

Ajoimme pitkiä pätkiä ihan yksin. Jotenkin tuntui erityiseltä, kuin olisi ollut kuussa tai jossain Teletappi-maassa. Kukkuloita, niittyjä eikä juuri muita kulkijoita!

Caltanisettan alueella maaston muodot muuttuivat teräviksi, ja korkeuserot tulivat selvemmiksi. Tämä Gelan provinssitie vei aika monen kylän ohi, ja edessämme oli vain viljapeltoja. Nyt oltiin oikeasti ylämaissa, jossa talvella on kylmää, lunta ja silloin myös liukasta.

Gela on satamakaupunki, jossa on suuri öljynjalostuskeskus. Korkeat piiput luovat kaupungille oman leimansa. Asukkaita on ehkä noin 80 000. Jos lähtee tästä kohti länttä, tulee pian Agrigentoon ja temppelien alueelle. Ja jos lähtee itään, niin kuin mekin, tullaan jälleen kreikkalaisten asuinpaikkojen jäljille. Arkeologisia kaivauksia on useampia, ja niissä on viime aikoina edistytty uusien löytöjen myötä. Gela itsessään ei minua houkuttele, ehkä koska juuri tuo teollisuus on niin voimakkaasti läsnä.

Mutta nyt oltiin jo hyvällä suunnalla. Scoglittin kalastajakylän kohdalla muistin Donnafugatan palatsin pihassa tapaamaani miestä, joka kutsui hänen kalaravintolaansa syömään. Niin hyviä mereneläviä ei saa mistään! Vielä on käymättä toteamassa väitteen todenperäisyys.

Kohta olimme Donnalucatassa, sitten Cava d’Aligassa. Nyt oli hyvä hetki pysähtyä ruokaostoksille Conadiin, ja koska ollaan alkuiltapäivässä, meillä ei ole kiire. Oma campingimme on kiinni iltapäivällä 13-16, ja siksi saatoimme viivytellä.

Oli niin mahtava tunne saapua tutulle pihalle, odottaa vuoroaan, kunnes sitten henkilökunta saapui lounaalta. Jälleennäkemisen riemu, halaukset ja kysymys, haluammeko ajaa heti suoraan tutulle paikalle. Passit voidaan tuoda myöhemmin. Totta kai halusimme ajaa heti aurinkoiselle piaggettalle, jolla olimme olleet kaksi kertaa aiemmin.

Oli ollut hyvä päätös ajaa uutta reittiä. Näimme edellisenä viikonloppuna olleiden kaatosateiden jäljet. Maata oli vyörynyt monessa paikassa tielle, vaikka tien reunat oli pengerretty ja kivimuureja rakennettu, ja oli tarvittu puskukoneita työntämään mullat ja hiekat pois ajoradalta. Tiesin, että Syracusan moottoritiellä oli tie osittain sortunut, joten siksikään en halunnut itärannikolle, jota sateet olivat hakanneet vielä voimakkaammin kuin keskiosaa saaresta. Meillä tiet olivat nyt kunnossa, joten kotimatka oli sujuvaa. Olihan vielä aurinko mukanamme koko ihanan perillepääsyn päivän.