Asuminen pitempiaikaisesti Italiassa olisi kyllä monen mielestä oiva ratkaisu. Ovat lukeneet, että Espanjassa on nykyään kallista, ja asunnon hankkiminen vasta kallista onkin. Ja epävarmaa. Talojen myyjät eivät oikeasti omistakaan taloja, tai sitten niitä omiksi luultuja valloitetaan.

Mahtaako tuo olla paremmin täällä Italiassakaan? Vähän väliä näkee houkutuksia, miten yhdellä eurolla saa ostaa ison asunnon ihan vanhan pikkukaupungin keskeltä. Kunta tai kaupunki toivoo uusia asukkaita, kun kaupungin keskusta alkaa autioitua ja väki vanhenee. Kuulostaa houkuttelevalta, eikö?

Todellisuus ei aina aukene eläkeikää lähestyville suomalaisille tai amerikkalaisille. Jos tuommoisen lähes asumiskuntoisen talon ostaa, pitää sitoutua kunnostamaan se ja asumaan siinä, mielellään myös lapsiperheenä. Kaupunki tai kylä etsii asukkaita pitkälle tulevaisuuteen ja veronmaksajia. Jos et kunnosta asuntoa ja muuta säädetyssä ajassa, joudut maksamaan sakkoa eli se euron ruhtinaallinen hinta moninkertaistuu. Kaupat jopa voivat peruuntua.

Maaseudulla on paljon taloja ja tiloja myynnissä. Kyse on usein pois muuttaneista nuorista ja perikunnan rasitteena olevista tiluksista, joille ei ole hoitajaa. Ja loppujen lopuksi: kuka oikeastaan omistaa tuon talon? Ovatko kaikki perilliset ja omistajat löydetty niin, että voidaan oikeasti hieroa kauppoja?

Moni niistä näyttää sortuneelta kivikasalta, katto on ehkä pudonnut, lattia notkolla. Sen heti tietää, että tästä entisestä talosta ei helpolla asuttavaa saa. Alueesta riippuen hintapyyntö tällaisesta kohteesta saattaa olla 80 000 – 160 000€, ja sen kunnostamiseen saa lisätä melkeinpä toisen samanmoisen, toki riippuen omasta vaatimustasosta. Voi toki myös itse rakentaa ja korjata, mutta kyllä pitää alueen ja paikkakunnan rakennusmääräysten olla kirkkaat kuin lähdevesi! Kun työn ostaa paikallisilta, voi kokea kaikenlaista viivästystä tai hankaluutta, joka ei suinkaan tarkoita ilkeyttä ulkomaalaisia kohtaan. Työnteko ja prioriteetit voivat poiketa meikäläisistä.

Joskus mietin, miksi suomalaiset tai ruotsalaiset haluavat rakentaa kodistaan jotenkin vanhaa. Rustiikkia laattaa ja antiikkia joka puolelle. Italialaiset itse haluavat mielestäni kunnostaa vanhoja asuntoja moderneiksi, sileitä helppohoitoisia pintoja ja käytännöllisiä ratkaisuja. Kun he rakentavat varsinaisen tai kesäkotinsa vanhaan heinälatoon, siellä on mietitty valo, värit, lämmitys ja kalusteet. Ja jos jotain vanhaa, se on sitten niitä suvun perintöjä tai tarkoin harkittuja yksityiskohtia.

Onkohan se niin, että kaikkien lehtijuttujen perusteella on syntynyt mielikuva italialaisesta asumisesta, ja sitten sen itse kehitetyn mielikuvan mukaan ruvetaan sisustamaan? Luodaan uutta rappioromanttista todellisuutta?

En osaa etsiä unelmieni asuntoa sillä perusteella, että remontoisin. Totta kai mielessäni on yksikerroksinen kivitalo puiden katveessa merinäköalan äärellä, mutta heti tiedän, ettei semmoista todennäköisesti ole tarjolla kädenulottuvilla. Ei niillä rahoilla, jotka olisivat käytettävissäni. Siksi katselen, millaisia asuntoja on tarjolla vuokralle jonkun kaupan lähiympäristössä, joihin ei olisi portaita, ja joissa olisi kylmän tai kostean talven varalta lämmitysjärjestelmä. Sehän ei näissä halvoissa asunnoissa suinkaan ole itsestäänselvyys. Ja asunnossa saa olla sisilialaista tunnelmaa. Olen nähnyt niin upeita antiikin mosaiikkilattioita ja teoksia, että oikeastaan toivoisin löytäväni kodin, jossa nämä liki kahden tuhannen vuoden takaiset arabivaikutteet olisivat laatoissa ja väreissä. Mattoja täällä on ollut harkitusti, ehkä hinta on ollut yksi este. Siksi koristeellinen lattia on jo niin kuin matto. Eikä lattian kova pinta minua haittaa, minullahan on Lahtisen huopatohvelit jalassa, ei varpaita palella.

Ymmärrän minä, että meillä jokaisella on makumme. Italiassa etsitään skandinaavista, vaaleaa ja korutonta, suomalainen ehkä enemmän entistä Italiaa. Minä asetun kyllä yleensä mihin tahansa, ja kerään tavaroilla hiljalleen omaa tunnelmaani ympärilläni olevista rakenteista huolimatta. Niillekin on elämässäni syynsä ja kehityspolkunsa.