Istun jälleen hetken ulkona, kun vihdoinkin tuntuu lämpimältä. Mittarilukema ei niin erikoinen ole, +16, mutta kun ei tuule voimakkaasti, voi rauhassa olla. Aamupäivän aurinko osui tähän tuolilleni, nyt se siirtyy jo syrjään ja viileys lisääntyy, mutta siirrän itseni hiukan uuteen paikkaan. Meidät on äänekkäästi toivotettu tervetulleiksi takaisin. Joku jo totesi, että toimme auringon ja lämmön.

Ajatukset ovat liikkuneet menneisyydestä tulevaisuuteen, ja on välillä pitänyt ihan pysähtyä itsensä kanssa. Hyviä tunteita, ja selvänäköäkin välillä. Näinhän tämän pitikin mennä!

Luulen, että kun on pidempään näin kaukana omista kansalaisista, ja kommunikointi naapureiden kanssa on hiukan vajaata, niin silloin olennaiset asiat taas kirkastuvat. Ainakin hetkellisesti. Ja tekemämme viikon matka Suomeen avasi monia näkymiä, palautti muistoja ja tunnelmia.

Lentomatkailu vaan on näillä ikävuosilla ikävää. Ruuhkaa, sulloutumista, kiirettä. Ja ainaista kellojen ja lähtötietojen tarkistelua. Kuulutuksista ei välillä saa mitään selvää, sillä puhe on kummallista puuroutunutta hälyä. Se saa hermostuneeksi: enhän vain myöhästy mistään! Tällä pikapyrähdyksellä kaikki on toki sujunut hyvin, ei ole tarvinnut odotella pitkään. Mutta kuitenkin matkapäivä on pitkä, 15-16 tuntia lähtöineen ja paluineen majapaikasta majapaikkaan.

Mikä tässä matkustamisessa on se ikävin puoli nykyisin? Aina on väsynyt sen jälkeen, toipumiseen menee jo päiviä. Uni on jännittynyttä ennen, ja jälkeen elimistö on vielä valppaana ja stressitilassa. Olen jo päättänyt, että pitkille lentomatkoille en enää lähde! En voi kuvitellakaan, että istuisin Thaimaan tai Vietnamin koneessa. Kanariakin on jo liian pitkän istumisen takana. Sisilia on saavutettavissa, kun on kunnon välilaskut ja mahdollisuus käydä oikeassa toiletissa ja ruokapaikassa, siis kävellä ja saada verenkiertoa ja elimistöä muutoinkin raiteilleen.

Vaikka usein ikämme tai liikkumisemme huomioidaan, eilen en ihan samanlaista huomaavaisuutta kokenut. En vielä osaa pitää puoliani, mutta kyllä minä opin odottamisen ja jonottamisen sijaan etuilemaan.

Tämä näkyi erityisesti bussimatkoissa. Kun en ensimmäisenä ehtinyt ovelle, vaan jäin takariviin, niin ne etupenkkien paikat oli täytetty. Jouduimme etenemään kauas taakse, siis kapeaa käytävää laukkujemme kanssa vaivalloisesti. Ja ihan niin kuin Suomessa, nuoret kanssamatkustajat olivat varanneet itselleen koko penkin, iso kassi (olisi pitänyt laittaa alas) oli siinä vieressä, ja sitten istuja katsoi kaihoisasti ulos ikkunasta, eikä vahingossakaan ottanut katsekontaktia. Kaikki penkkirivit olivat eilen siis varattuja, kunnes älysimme vaan sanoa, että tässä on vapaata ja tunkeutua siihen laukusta hitaasti vapautuvalle paikalle. Aika isoon ääneen sitten päivittelin, että onpa outoa, kun ei ole invalidien tai vanhusten istuimia. Mietin itsekseni, että niissä istuu joku muu kuin siihen oikeutettu. Unohdin jopa siinä tilanteessa, ettei mieheni ymmärtänyt italialaista vuodatustani! Laukkuni kyllä nostettiin avuliaasti auton tavarasäilöön, mutta itse se sitten perillä piti taas nostaa pois. Ehkä minä tämän jälkeen osaan olla vähemmän suomalainen!

Mutta miten hyvältä tuntuikaan tulla takaisin! Ennen Pozzalloa niityt vihersivät, selvästi on satanut riittävästi. Emme nähneet matkallamme viime viikon valtavien sateitten tuhoja. Messinan lähikunnissa satoi neljässä tunnissa 30 päivän sademäärä! Pihasta näin, että sadetta ja tuulta on ollut, naapurin etuteltta on peitetty paksulla muovilla. Eilen aamulla oli vielä satanut rakeita.

Kotona oli vuoroin vesi-, vuoroin lumisadetta. Lämpötila sahasi plussalta miinukselle, ja koko ajan piti kävellä kieli keskellä suuta. Ero siihen on suuri, vaatetus on taas kevyttä. Eikä tarvitse ährätä sukkia jalkaan. Mutta eniten nautin auringon ihanasta valosta, kun päivä valkenee ennen seitsemää, ja aurinko laskee vasta puoli kuudelta. Sitä tunnetta on vaikea selittää heille, jotka eivät ole paikalla kokemassa samaa.

Toinen merkittävä kokemus oli tänäkin vuonna, kuinka huonosti voin kotimaan ruokapöytien ääressä. Ehkä turvotus johtuu matkarasituksesta, mutta luulen kyllä myös meikäläisen ruokatarjonnan vaikuttavan. Sormet olivat koko ajan turvoksissa, sormus ei sormessa pyörähtänyt, kengät puristivat. Unet olivat kehnot, ja muutoinkin oli tukkoinen olo. Ja edes hedelmät eivät maistuneet, vaikka samaa on täällä tarjolla. Keitin tänään kasviskeiton, ja kuinka se maistui hyvälle, vaikka kotonakin syötiin kasvisruokaa.

Nyt voin jälleen alkaa oman rauhallisen Italia -elämän. Olen taas kokenut vuoristorataa, mutta olen tyytyväinen.