Olen vihdoinkin saamassa vieraan Sisiliaan. Mietin majoitusta. Saanko bungalowin edullisesti, vai ehdotanko hotellia. Samalla muistin.

Ensimmäinen asumiseni Veronassa yksin oli hotelli reilun kilometrin päässä keskustasta. Se oli uudehko, moderni rakennus. Ei lainkaan viehättävä. Mutta pystyin sieltä kävelemään kaupunkiin ja takaisin sen lyhyen vierailuni aikana. Sen pyöreistä ikkunoista ja geometrisistä linjoista tuli mieleen AirPort -hotelli Helsinki-Vantaan lentokentän lähellä. En pitänyt siitä. En muista enää sen nimeä, enkä edes tarkkaa sijaintia.

Toinen hotelli, jossa ensimmäisillä matkoillani yövyin, oli Antica Porta Leone, myös Veronassa. Liikemiesten hotelli, vanhahtava sisustus, kohtelias palvelu, varmaan myös turistiryhmien käytössä. Voin kuvitella saksalaisia bussilastillisen sen eteen. Ilmeetön, mutta palvelu toimi, kun tarvittiin lisää lämmitystä talven koleuteen. En silloin vielä ymmärtänyt, miten lämmitystä säädellään eri puolilla Italiaa, ja millä vyöhykkeellä silloin olin.

Kun sitten työmatkani jatkuivat, löysin edullisen hotellin aivan vanhan kaupungin reunalta, lyhyen kävelymatkan päästä Piazza Bralta. Albergo Cavour oli sen nimi, ja sen ovi oli lähes huomaamaton. Veronan viinimessujen aikaan se oli aina täynnä, joten jos olin menossa sekä töihin että VinItalyyn, oli varattava huone todella ajoissa. Aina en onnistunut, silloin piti turvautua ystävien apuun.

Signora Anna istui korkean vastaanottotiskin takana, harmaat hiukset taidokkaasti laitettuna. Hänen tyttärensä liikkui siinä hänen takanaan, ja tuli palvelemaan, kun osasi jonkin verran englantia. Minun kielitaitoni oli vielä hyvin kevyttä. Hotellivarauksen olin tehnyt sanakirjan avulla faxilla.

Ala-aula oli pieni, ehkä kymmenen neliötä. Upottava sohva, pieni pöytä, takka, jonka päällä oli erilaisia turistiesitteitä ja ravintoloiden mainoksia. Ja tuon korkean vastaanottopöydän vierestä nousi portaat ylös kerroksiin, joissa olivat hotellihuoneet. Ei siis hissiä, eikä hotellissa ollut aluksi aamiaistakaan. Kun saavuin illalla, vastaanotossa oli mies, jonka toinen hiha oli laitettu taskuun. Mietin, oliko vammautunut onnettomuudessa, mutta ehkä se olikin polion jättämä jälki. Kun hän liikkui, hän myös ontui. Hän oli välillä töykeä, mutta ajattelin sen johtuvan mahdollisista kivuista. Öisin vastaanottoa vartioi vanha mies, joka ei kieliä puhunut, mutta oli ystävällinen ja taisi olla vähän ihastunut pohjoismaalaisiin. Jos saavuin painavan matkalaukun kanssa, joku sen kantoi huoneeseeni. Alas se piti kantaa itse.

Signora Anna oppi pian tunnistamaan minut, ja hän hymyili ystävällisesti joka kerta kun saavuin. Signora Patrizia oli aina enemmän palvelemassa, kun äitinsä ikä karttui ja ryhti kävi kumarammaksi.

Italialainen perhehotelli. Omistajiensa näköinen, välillä tehty kohennusta, mutta lattiamatot olivat nuhjaantuneita, seinissä elämisen jälki. Entinen klassinen glamour oli jäänyt ajasta jälkeen. Kylpyhuoneet olivat ahtaat, ja todella epäkäytännölliset. Kun kunnostuksia oli tehty, ne ulottuivat vain yhteen tilaan. Selvästi asiakkaiden määrä ja käteenjäävä tulo rajoitti remonttien tekoa.

Kun astin sisään ja tervehdin, kysyin aina signora Annaa. Jos hän oli pienessä toimistohuoneessa, hän tuli hymyillen paikalle. Ja kun häntä ei enää näkynyt, signora Patrizia kertoi hänen voinnistaan. Poskisuudelmat ja voinnin kysymiset kuuluivat ehdottomasti asiaan. Monesti rupattelimme kuulumiset, ja sitten minulle annettiin saman huoneen avain, jossa olin lähes joka kerta. Ehkä jouduin majoittumaan toiseen huoneeseen kolme kertaa noitten lähes 20 vuoden aikana.

Minusta oli tullut osa hotellin kanta-asiakkaita, melkein perheenjäsen. Viimeisinä vuosina oli jo pieni aamiaishuone rakentunut vastaanoton taakse, ja tiesin, että yöpyessäni albergossa minulle haettiin erikseen jogurtteja ja tuhdimpia lisäkkeitä leivän päälle. Ja kahvia sain aina kunnon pannullisen, ei mitään pientä maitokahvia.

Pidin tuosta hotellista. Sen nuhjaantuneisuus ei minua haitannut, enhän ollut tullut asumaan jatkuvasti huoneessa tai hotellin ravintolassa, vaan yövyin, tein työtä, pidin tukikohtaa. Minulla oli turvallinen olo, minusta pidettiin huolta. Olin melkein perheenjäsen. Tunsin olevani kun jossakin saavuttamattomassa tarinassa, jossain, joka ympäröi minut lämmöllä ja valolla.

Kun viimeksi poikkesin Veronassa, menin jälleen Vicolo Chiodolle. Signora Patrizia tunnisti minut äänestä, riensi halaamaan – olihan edellisestä vierailusta jo kulunut pitkä aika, vuosia. Hän kyseli ystävieni kuulumisia ja vointeja, muisti heidät kaikki. Signora Anna oli hoitokodissa, ja signora Patrizia itse oli jäämässä eläkkeelle. He olivat veljensä kanssa päättäneet sulkea hotellin, myydä sen pois. Ymmärsin, se oli ollut vain ajan kysymys.

Me keskustelimme tovin myös meidän suunnitelmastamme viettää talvet Sisiliassa. Hänen hymynsä leveni. Niin hänkin! Hänen perheellään on lähellä Trapania asunto, hän tulee olemaan siellä paljon. Hän antoi minulle puhelinnumeronsa, ja sovimme, että tapaamme Ericen kukkulakaupungin lähellä, kun olemme siellä.

Ehkä luit tätä muistumaani hymyillen. Semmoinen romanttinen tarina. Kyllä, mutta minulle kallisarvoinen elämys ja kokemus. Olen ollut vuodesta toiseen mielelläni heidän pienessä kolmikerroksisessa hotellissaan, tiennyt antavani toimeentuloa perheelle, jossa oli vanha leskiäiti, ja naimaton tytär ja hänen veljensä, josta en oikeastaan paljon tiennyt. Tunsin olevani sydämellisesti tervetullut, tiesin saavani apua ja neuvoja, kun tarvitsin. Tuo hotelli antoi minulle Veronan kasvot. Olin saavuttanut yhden unelmani.

En ole vielä käynyt signora Patrizia luona. Olisiko tänä talvena sen aika?