Mietin tässä, kukahan on keksinyt tämän viisauden, että tieto lisää tuskaa. Jos on stressaavaa tyyppiä, niin aina kaikesta kuulemastaan tai lukemastaan voi ahdistua tai tulla syyllinen olo. Mutta joskus voi päästää uuden tiedon vuoksi mielikuvituksen valloilleen, antaa mennä ja virkistyä.

Olen näiden lukuisien Italia-rakkausvuosien ajan lukenut erinäisen määrän maata koskevaa tai siihen liittyvää kirjallisuutta ja artikkeleita. Suurinta osaa en varmaan enää edes muista, mutta sehän ei ole lainkaan olennaista. Jokaisesta noista luetuista olen saanut lisää tietoa, jota olen sitten lisännyt muistikerroksiin joko sellaisinaan tai jotenkin muokkaantuneina. Ja tietenkin on niin, että vaihtelevasti tieto on muuttunut ja olen tehnyt omia tulkintoja ja samalla myös luonut uutta todellisuutta. Kenenkään ei siis pitäisi lukea suurennuslasin kanssa tekstejäni, vaan ymmärtää, että jokaisen kokema on omaa tulkintaa. Fakta ei ehkä olekaan ihan täyttä faktaa !

Olen lukenut upeita romaaneita, jotka jotenkin sivuavat italialaista kulttuuria. Rakkausromaaneissa edetään kompastelujen kautta onnelliseen loppuun, hymähdetään maan omituisuuksille ja yritetään olla osa yhteisöä ja sukua. Tai sitten etsitään täydellistä paikkaa eläkevuosien kodille, ostetaan talo ja aloitetaan remontti. Viime aikoina on löydetty etätyön monet mahdollisuudet, ja niitä varten tehdään matkailuautoreissuja, jotta löytyisi se netin kannalta toimivin paikka. On myös heitä, jotka perustavat yrityksen tänne saapasmaahan, ja valmistautuvat huolella niin sijaintiin kuin paikkakunnan palveluihin ja kunnan säädöksiin. Kaikki heistä toteuttavat jollakin tavalla unelmaansa, ja monien lehtihaastattelujen perusteella ovat ihan tyytyväisiä tekemiinsä päätöksiin. Joku uskaltaa olla rehellinen kokemuksistaan, miten on jäänyt tavallaan reunalle: ei kuulu sinne eikä kuulu tänne.

Mutta niin kuin aina nämä kertomukset voivat värjätä unelmia vaaleanpunaisiksi. Toscanan auringon alla romaani ja elokuva antavat romanttisen kuvan, miten asiat aina järjestyvät. Eija Wagerin teokset puolestaan kertovat oivallisesti, mitä laidalla oleminen merkitsee. Tekisi mieleni suositella hänen kirjojaan jokaiselle, joka mielii asumaan pieneen kylään pohjoiseen vuoristomaisemaan Como- järven rannalle. Pitkä elämä Italiassa, ja lopulta sen toteaminen, että vanhuus omilla juurilla voi sittenkin olla paras ratkaisu, on ehkä monelle silmiä avaava tieto. Siis juuri se, joka aiheuttaa tuskaa.

Luulen, että en elättele vaaleanpunaisia unelmia elämästä täällä Sisilian kalastajakylässä. On helppo poimia niitä hyviä hetkiä, jolloin aurinko paistaa, naapurit tervehtivät, raha riittää hyviin ruoka-aineisiin ja ystävät lähettelevät viestejä. Kylän ravintolassa saa hyvän palvelun ja ruoka on erinomaista. Mutta pitäisi nähdä ja kokea myös ne päivät, jolloin kylä on aivan hiljainen, asuuko täällä edes ketään. Eläke on kyllä tilillä, mutta tarvitset käteistä maksaaksesi torimyyjälle, joka värjöttelee sateessa pipo silmillä ja toppatakki kaulus korvilla ja kaulahuivi monin kerroin kasvoilla. Netti pätkii, vettä tulee kyllä taivaalta, mutta lämmityskaasu on lopussa etkä voi hakea kaupalta etkä löydä kaasuntoimittajaa. Postia ei enää ole, eikä sitä pankkiautomaattia.

Kuitenkin on ihmisiä, jotka haluavat oman kulttuurinsa kasvatteina asettua maahan, jonka kieli, tarinat ja historia on niin tavattoman moniulotteinen. Minä taidan kuulua heihin. Joka matkalla minä silti mietin, oliko tämä viimeinen kerta, kun pääsen tänne. Aina valmistaudun luopumaan menettämättä kuitenkaan toivoa paikasta auringossa.