Eräänä päivänä, kun juttelin tänne saapuneen saksalaisen kanssa, luoksemme tuli italialainen rouva, jolla on vaikea sairaus. Hän ojensi kätensä, ja kämmenellä oli muutama pieni merenrannan kivi, maalattuna. Hän kehoitti ottamaan minkä tahansa, ja niin otin tuon pienen kiven.

Äsken hän liikkui jälleen tässä naapurustossa, ja näin hänen kuljettavan uusia kiviä. Kysyin, ovatko ne hänen maalaamiaan. Kyllä, ja jälleen pyysi ottamaan. Nyt otin tuon isomman, joka on kuin kukkameri pöydälläni. Kumpikin kivi tuntuu kädessäni lämpimältä.

Olen seurannut tässä hänen elämäänsä ja millaisia haasteita sairaus on tuonut. Muistan hänen olleen täällä aiemminkin. Hän uskaltaa lähestyä muita alueen asukkaita, keskustelee saksalaisten kanssa päivittäin. Lähellämme on Etelä-Saksasta enimmäkseen yksin matkailuautossaan oleskeleva sairaanhoitaja, jonka kanssa hän usein pysähtyy juttelemaan. Italialaisena hän viipyy usein pitkään naapurimme piazzolla, koska heillä on yhteinen kieli. Hänen kuntonsa vaihtelee, välillä hämmästyn, kuinka hyvin hän pystyy liikkumaan. Ja huonoimpina päivinä miehensä kuljettaa häntä kevyellä pyörätuolilla.

Heilläkin on koira, selvästi vielä nuori. Kun he saapuivat tänne, koira pyrki aina omille matkoilleen. Mutta kyllä tuli takaisin, kun emäntänsä kulki ympäriinsä kutsuen. Nyt se on oppinut makaamaan nurmikolla lähistöllä, ja seuraa isäntiensä liikkeitä.

Vaikea sairaus ei ole estänyt toteuttamasta unelmaa matkailuautolla etelässä. Puheesta olen päätellyt heidän olevan Pohjois-Italiasta, luultavasti jostakin Veneton alueelta. Siellä sää on talvella kosteaa, kylmää, harmaata, kun taas täällä on enimmäkseen valoa ja lämpimämpää. Mies on omaishoitaja, joka ei liikaa hösötä ja hoida, vaan antaa vaimonsa tehdä ja yrittää. Ja niin tekevät täällä kaikki muutkin ympärillä olevat. Kaikki seuraavat, että hänellä on turvallista, eikä häntä pelätä tai väistetä. Mutta jokainen on valmiina auttamaan!

Olen nähnyt tämän ilmiön joka puolella matkustaessa Italiassa. Jo hiusten väri kertoo, että pitää antaa paikka pyytämättä. Suomalaisena oli tietenkin vaikeaa hyväksyä, että Veneziassa täpötäydessä ruuhka-ajan vaporettossa heti noustiin tarjoamaan paikkaa, kun seisoin kepin kanssa käytävällä. Samoin busseissa annetaan paikka. Ja kun kahvilassa on täyttä, poislähtevä vinkkaa tilalleen. Tosin ei aina Roomassa… Arvostan sitä, että ikä ja sairaus ovat asioita, jotka otetaan huomioon, kuten myös raskaanaolevat ja äidit pienten lasten kanssa. Kohteliasta. Ihan niin kuin teitittely, josta Suomessa ollaan tasa-arvon nimissä pyrkimässä eroon.

Sairaus tai vamma ei ole este unelmien toteuttamiselle. Vaaditaan ehkä enemmän kekseliäisyyttä, päättäväisyyttä ja sitkeyttä. Seuraan yhden pyörätuolissa olevan henkilön matkailua, ja olen ymmärtänyt, että he saavat ulkomailla helposti apua, kun on jokin haastava tilanne. Tarvittaessa on saanut kuljetusapua tai paremman paikan, usein myös inva-tilat ovat toimivat.

Tutustuimme Sisilian yhden aluesairaalan toimintaan lähes seitsemän vuotta sitten tapaturman vuoksi. Saimme uskomattoman hyvää palvelua, vaikka kulttuurisia erojakin oli. Mutta kun olimme toistasataa kilometriä hotellistamme, jossa olivat tietenkin lääkkeemme, molempien hoito huomioitiin. Ja kun piti miettiä, miten ihmeessä pääsemme takaisin majoitukseemme, kun taksi ei mitenkään tullut kysymykseen, niin yksi sairaanhoitaja keskusteli paikallisen ambulanssihenkilökunnan kanssa. He hoksasivat, että onhan olemassa Croce Verde, siis potilassiirtoihin erikoistunut järjestelmä Punaisen Ristin rinnalla. Niinpä meille tilattiin auto, saimme kuljetuksen lääkkeitten ja ohjeitten kera hotelliin, jossa sitten henkilökunnan avulla pääsimme sivuovesta pyörätuolin kanssa hissiin ja huoneeseen. Vakuutusyhtiö hoiti sitten myös siirtokuljetuksen lentokentälle, kun silloinkaan tavallinen taksi ei tullut kysymykseen turistibussista puhumattakaan.

En unohda myöskään sitä avuliaisuutta, miten hotelli meitä auttoi sen ”kotisairaalan” kanssa. Saimme tarvittavia tyynyjä ja peittoja, ravintolapäällikkö kävi Vespalla päivällä hakemassa ruiskuja ja neuloja apteekista, jota varten minun olisi pitänyt ottaa taksi. Ruoka tuotiin huoneeseen, ja aina kysytttiin, mitä haluaisimme syödä. Ja kun kävin ravintolassa, aina tiedusteltiin, miten me voimme. Lääkäri kävi tarkistamassa tilanteen lentomatkaa varten, ja tarkisti lääkityksen. Oli turvallinen olo!

Voi olla, että kielitaito on auttanut monessa tilanteessa. Eikä varmaan ammattikaan ole harmiksi ollut. Varon kuitenkin siitä liikaa puhumasta, niin ulkomailla kuin kotonakin, sillä ihmisillä on outoja luuloja asiantuntijuudesta. Tosiasia on, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä, ja että lähelle näkee huonosti.