Koiran ikävä vaivaa kyllä tällä reissulla. Kun reilu vuosi sitten jouduimme päästämään Bella Doris Dayn sateenkaarisillalle, ajattelin, etten enää ikinä ota uutta koiraa. Tututkin sanoivat, ettei kun ollaan jo tämän ikäisiä. Ollaan siis kuolemassa ihan heti. Kuka sitten pitäisi koirasta huolen, jos olisimme vanhoja ja raihnaisia tai kokonaan hengettömiä? Enhän minä tiedä, elänkö vielä 10 tai 30 vuotta, joten ei siis lemmikkiä, jonka oletettava elinikä olisi 12-13 vuotta.

Mitä hyötyä olisi tuosta koirasta? Sehän on arvokas sijoitus. Ostohinta alkaa olla kipurajoilla, tarvitaan hyvä vakuutus, eläinlääkärikäyntejä rokotusten ja muitten hoitojen vuoksi, ja jokainen käynti on yli 100 euroa. Ja entäs koiranruoka! Iso säkki maksaa kymppejä, pienempi ei riitä tai aiheuttaa mahavaivoja. Sitten saa varoa myrkytettyjä herkkupaloja ulkoilureitillä, kyykäärmeitä ja punkkeja. Ja jos on herkkä otus, niin sitten se haukkuu kerrostalossa jokaista rasahdusta, ja naapurit tekevät valituksia. Entä jos se hermostuksissaan puree jotakuta härnääjää? Entä sitten matkailuautossa ja suhde muihin matkakoiriin! Ja sitten itse matkustaminen! Tarvitaan omat alustat, vesikipot ja ruuat aina mukaan. Kaikkialle et edes voi ottaa koiraa mukaan. Uimarannalle sitä ei voi ottaa, kun se kuitenkin likaa uimaveden. Ja autoon ei voi jättää, kun se läkähtyy! Ja eläinsuojelijat uhkaavat soittaa poliisit, jos et toimi yleisten ohjeiden mukaan etkä pysy kotona tuon nelijalkaisen kanssa. Ja sitten kun se tulee vanhaksi, joudut miettimään, miten sen viimeiset vuodet sujuvat.

Minussa elää kapinahenki. Bella oli taloudessani 12 vuotta, eikä ollut aina ihan terve. Sillä oli mahavaivaa, ja sitten puhkesi sappirakko, jota hoidettiin kalliilla eläinten sairaalassa. Sieltä saatu palvelu ja hoito oli kyllä parempaa kuin ihmisillä nykyisin. Tuon likikuoleman jälkeen oli toistuvasti kaikenlaista ruuansulatuselinten vaivaa, niin ripulia kuin ummetusta ja oksentelua. Monta kertaa sai pesettää koiran sotkemia mattoja. Ja tarvittiin erikoisruokaa. Vuosien varrella Bella oppi lukemaan minua hyvin, se ymmärsi puhetta, ja tuli viereen istumaan sohvalle ja tuijotti syvälle silmiin. Se nukkui sänkyni vieressä, myös matkailuautossa. Ja mielellään se tuli myös pikkuautoon ajelemaan. Sen turkki tuotti valtavan määrän irtokarvaa keväällä ja syksyllä, mutta niistä en teettänyt lankaa. Olisi kai tarvinnut. Muistan kyllä vielä hyvin, miten terävät ovat pentukoiran naskalihampaat. Ja muistan myös jyrsityn olohuoneen nurkan sekä kevyesti testatun korinsyrjän sekä ne yhdet tossut… Mutta lopulta kuitenkin vähän vahinkoa! Ja aika pian se pentu oppi käskyjä ja siistiksi eli ehdin sen kanssa ajoissa ulos. Ja se oppi myös käymään vessassa eli suihkuhuoneessa imupaperilla, jos jouduin olemaan pitkän päivän töissä.

Muistan myös, miten ihana oli töistä tultua saada iloinen tervehdys, hännän voimakas vispaus ja naaman nuoleminen! Olin kaivattu ja rakastettu! Kävelimme pitkiä kävelyjä, kaksi tai kolme kertaa päivässä, erityisesti viikonloppuina oli aikaa. Sen turkkiin oli niin mukava purkaa surunsa ja harmituksensa, kun niitä ei aina voinut muuten käsitellä.

Tutkimuksellakin todistetaan, että lemmikkieläin alentaa stressiä, verenpainetta ja parantaa kuntoa, koska se pakottaa myös ulkoilemaan ja liikkumaan. Ja se kaveruus on sellaista pyyteetöntä, jota ei aina ihmisten kanssa koe. Matkoilla matkailuautolla on ollut helppo liikkua koiran kanssa, kaikki on mukana. Ja lisäksi se on murtautujille melkoinen säikytin, varsinkin jos on isokokoinen. Yleensä ihmiset pyrkivät tekemään Bellan kanssa tuttavuutta, mahdollisesti jopa omistajan kanssa. Lentokoneeseen sitä en ollut opettanut, siinä olisi voinut olla haastetta. Herkkänä koirana se olisi luultavasti pelännyt koko matkan.

Oli ihan lähellä, että olisin nyt saanut koiranpennun. Esteeksi tuli kai lopulta se, ettei kasvattaja voinut pitää sitä niin kauan että olisimme takaisin kotona. Se oli niin ihana karvapallo, että jo melkein tunsin sen sydämenlyönnit kämmenelläni. Mutta yritän tässä kovettaa mieleni ja olla järkevä aikuinen, joka voi kuolla minä hetkenä hyvänsä. Itken sitten murheitani tyynyyn, kun ei ole turkkia silitettävänä. On vaan vaikeaa, kun on lapsuudesta asti ollut lähes aina koiruus kotona paitsi aikuisena ei ole voinut ihan niin omistaa nelijalkaista ystävää.

Miten niin tämmöistä tulikaan mieleeni? No kun täällä joka puolella on koiria, pieniä ja suuria, nuoria ja vanhoja. Ja tietenkin auton alla piileksii se mustavalkoinen kissa, jonka italialaiset naapurimme ovat ristineet Sylvesteriksi. Se on kesyyntynyt meihin jo siten, että tulee tuolini taakse makaamaan, kävelee rauhassa pihassa toki varmistellen, että olemme kunnolla. Naapuri taitaa antaa sille välillä ruokaa. Minä olen vielä pidättäytynyt tästä hellyydenosoituksesta. Mutta voi sentään! Lemmikki❤️! Italiassa itsestäänselvyys!