Vuodenvaihde on monelle, varmaan lähes kaikille taitekohta. Vaikkei erityisemmin ole ollut tapanani tehdä isoa yhteenvetoa menneestä ja luoda odotuksia alkavalle vuodelle, niin kyllä väkisinkin miettii, mikä muuttuu uuden vuosiluvun myötä. Suurta eroa en kuitenkaan näe siihen tapaan, miten jatkuvasti peilaan kulunutta ja olevaa toisiinsa, ja miten asioiden toivoisin muuttuvan.

Joku ystäväni taannoin mietti, mikä on ollut tukenani tässä Italia-unelman toteuttamisessa, onko se kenties alun ollut edellisen mieheni ajatus. Hän ei suinkaan ollut halukas eläkevuosinaan lähtemään takaisin Italiaan pitkiksi ajoiksi, oli saanut tarpeeksi työvuosinaan byrokratiasta ja jonkin asteisesta haasteellisesta elämästä täällä. Ehkä myös pelkäsi sairauksien vaikutusta ja avuntarvetta vieraassa maassa. Lyhyet matkat toki olivat hyviä kokemuksia, oli hauska tavata vanhoja ystäviä ja syödä hyvin. Viinejä oli hyvä maistella, tehdä löytöjä, joskus myös kirjoittaa niistä artikkeleita. Mutta asumaan? Ei enää!

Ei minun ollut helppo lähteä tälle seikkailulle, vaikka olinkin oppinut jotenkin kieltä ja kulttuuria työmatkojen ansiosta. Kiitos työnantajalleni siitä, että sain keskittyä kehittämään yhteistyötä pohjoisen Italian yliopistojen kanssa. Esinaiseni kysyi oman työmatkansa tuloksena, olisinko valmis selvittämään mieheni kanssa yhteyttä, ja yllättäen Veronasta löytyi opiskelijavaihdoista vastaava professori. Menimme tapaamaan, ja siitä vähitellen lähtivät yhteistyökuviot eteenpäin. Heillä ei ollut vielä valmiita kuvioita, miten edetä, mutta koska professori oli itse ollut USAssa, hän ymmärsi, mitä pitäisi tehdä. Tästä kohtaamisesta syntyi hieno tulos, syvää ystävyyttä ja koulutuksen sekä hoitotyön kehitystä. Veronan kautta syntyivät linkit Trentoon, Bolzanoon, Padovaan, sieltä taas Triesteen. Oulun ystävän kautta tieni vei myös Moliseen, ja Oulun ystävyyskaupunki Matera oli hyvä kumppani hieman toisella tavalla.

Monet yhteydet antoivat siis pohjaa ajatella, entäpä jos… Mutta ihan yksin asia oli haastavaa ratkaista, kun samalla kuitenkin oli monenlaisia sitoumuksia kotipaikalla! Tarvitsin siis jonkun, jonka kanssa saattoi pohdiskella vaihtoehtoja. Esa on ymmärtänyt, miten tärkeä asia unelmani on minulle. Hänellä ei ole ollut sellaisia kiinnikkeitä, jotka olisivat estäneet kulkemisen rinnallani. On helpompi elää, kun voi peilata ja kysyä, pohtia ääneen. Ratkaisut ja valinnat olen minä kuitenkin tehnyt oman pääni mukaan. Se vaatii kyllä kaverilta paljon!

Kuten niin usein ennenkin huomaan elämän kuitenkin kuljettaneen minua ilman tietoista suunnittelua kohti unelmaani. Ensimmäisestä mielenkiinnon heräämisestä Italiaan jo viisikymmentä vuotta sitten pääsin huikealle matkalle kuoron kanssa, ja sen jälkeen sain myös italialaisia vaihto-oppilaita kummilapsiksi AFS:n toiminnan kautta. Tutustuin myös antiikin tuntijaan ja rakastuimme, sillä meillä oli niin paljon yhteistä. Sitten nuo työkuviot, luottamustehtävä ja ystävyydet veivät syvemmälle tähän maahan, vaikka puolisoni menehtymisen myötä sisäpiirin tuki loppui. Ja kun nykyisen mieheni unelma oli hankkia matkailuauto, se ratkaisi monta kysymystä muunmuassa asumisesta Italiassa.

Unelmassa on vielä tilaa edetä, kaikki ei ole valmista. Myös tämä kuluva vuosi on sen osoittanut. Palaset loksahtelevat kohdilleen, vähä vähältä. Unelmahan on häälyvä, muuttaa muotoaan, tarkentuu, mutta muuttuu taas kohta erilaiseksi. Eikä se ehkä koskaan tulekaan valmiiksi. Siksi se on unelmaa!