Torstaipäivät ovat niitä, jolloin odottelen. Ja tietysti, niin kuin aina, juuri niinä päivinä haluaisin lähteä kävelemään tai muuten vaan tekemään omiani. Siis myös tänään! Mutta eihän se sovi, kun pitää siis odottaa, ensin leipäkauppias, sitten vihannesmyyjä ja vielä juustomestari. Kaikkien tuotteita nautin mielihyvällä.

Unelma Italiassa tarkoittaa juuri tätä: pienten välipisteiden varassa olemista. Tuntuu siltä, että niiden kautta pääsee enemmän kiinni elämään paikallisten kanssa, tai ainakin sujuttautuu samaan tapaan. Jokapäiväinen rytmi, vaikkakin todella erilaisessa ympäristössä karavaanarien leirissä. Mutta arkielämää Välimerellä.

Kun aikoinaan rupesin puhumaan siitä, että haluaisin asua pitempään täällä Italiassa, ajattelin vuokra-asunnon löytämistä jostakin pikkupaikkakunnalta. Mietin asuntoa, jossa olisi kaksi makuuhuonetta, keittiö, olohuone, kylpyhuone, parveke tai terassi, ehkä pieni puutarhaetupiha, ja käytännöllisyyden vuoksi kalustettuna. Suunnittelin, miten asuisin siinä toteuttaen unelmiani. Ja joskus minulla kävisi vieraita, joku voisi olla pitempäänkin, mutta osallistuisi samalla asumiskustannuksiin. Ymmärsin, että sähkö ja kaasu voivat maksaa paljon, joten vieraiden ylläpito ei olisi minun tuloillani ja eläkkeilläni mahdollista. Mutta seura kelpaisi!

Olin jo aloittanut tiedusteluja työmatkoillani. Taksikuskit olivat hyvä tietolähde, ja yksi olikin solmimassa jo yhteyksiä minun kanssani. Lupasin miettiä, sillä hän tarjosi anopilta tyhjäksi jääneen asunnon ihan meren läheltä erittäin edulliseen hintaan. Ja oikeastaan hänen äitinsä asunto oli myös saatavilla. Molemmat olivat kalustettuja ja perikunnan omistamia, joille ei omalla perheellä ollut selvää kysyntää. Mutta paikka ei minulle ollut riittävän täydellinen. Meri, Adrianmeri aukesi siinä edessä, tosin oltiin pohjoisessa, jolloin talvet ovat kylmiä, myös kosteita, ja Bora hyytävä. Bora on se jäinen tuuli, joka tulee Siperian aroilta asti suurella voimalla ja jäädyttää tullessaan kaiken kuin jääkuningatar. Se ei ollut unelmieni paikka, vaikka olin melko lähellä saada jotakin kaipaamaani. Ja olisin tullut toimeen italian kielellä, eivätkä liikenneyhteydet kotimaahan olisi olleet liian monimutkaiset.

Se paikka jäi kuitenkin, mutta pysyi eräänlaisena mielikuvana tai mallina sille, mitä etsin. Jatkoin hakemista kertomalla unelmastani varovaisesti ystävilleni Italiassa. Tiesin, että monella perheellä oli juuri vanhempien tai lähisuvun asumattomia huoneistoja, joille ei ollut tarvetta omassa lähiympäristössä. Monesti nämä asunnot ovat pienillä paikkakunnilla, ehkä hieman syrjässä. Lapset ovat aikoinaan muuttaneet isompiin kaupunkeihin ensin opiskelemaan, sitten töihin, ja perheellistyttyään eivät voineet hyödyntää vanhempien kuoltua noita huoneistoja. Niitä siis voi olla vaikka kuinka paljon vapaina, mutta omistajien tavoittaminen ja asunnon kunnon tarkistaminen saattaa olla haastavaa samoin kuin tietenkin käyvästä vuokrasta sopiminen.

En ehkä osaa kysyä oikein, mutta noita vuokra-asuntoja ei ole ilmaantunut. Voi olla kyse myös siitä, että en ole riittävän varma alueesta. Minulta usein kysytään, mikä on mielialueeni Italiassa. Sehän riippuu siitä, mihin se kytkeytyy! Meri ja rannikko on aina mieluinen, mutta myös järvet, sillä veden elävyys on joka päivä ihan erilainen. Jotenkin tuntuu, että se on minulle tärkeämpää kuin kukkulat, laaksot, sininen utu laajassa maisemassa. Samoista elementeistä pidän Suomessakin. Pidän asunnoista, joissa on pihaa tai puutarhaa, vihreyttä ympärillä, mutta voin asua myös kerrostalossa, jossa on parveke ja hyvä näkymä. Palvelut lähellä ovat suotavia, ja talo jossain keskellä tyhjyyttä kaukana muista olisi pelottavaa. Siinä suhteessa olen kuin italialainen: toisten viereen asumaan.

Olen viihtynyt Venetossa, Lombardiassa ja Piemontessa ystävien taloissa, samoin nautin kahdeksan vuotta sitten pidemmästä oleskelusta Termolissa. Siellä oli meri, viehättävä pikkukaupunki, kuin Raahe. Vaan sijaintiko hidasti?

Materassa on ystäviä, mutta siellä on myös kylmä talvi, ollaanhan kohtalaisen korkealla merenpinnasta mitattuna. Sikäläisten ystävien avulla olimme tutustumismatkalla Joonianmeren rannalla. Kävimme Metapontossa ja Policorossa, joissa kummassakin on kesäisin vilkas rantaelämä, kun pohjoisen italialaiset tulevat hellettä pakoon. Mutta palvelut olivat kaukana, ja alueet melko kuolleita talvella. En innostunut, kun ajattelin, että siellä olemme yksin ja monimutkaisen matkan takana.

Sisilia on tullut tutuksi kahden aikaisemman lomamatkan ansiosta. Erityisesti olen ihastunut saaren maisemiin, pienuuteen, ja ihmisten ystävällisyyteen. Täällä etäisyydet ovat käsitettäviä, ja matkoihin voi käyttää päivän tai vain muutaman tunnin. Ja nähtävää riittää pitkäksi aikaa! Ruoka on yksinkertaista ja hyvää! Niin kuin kaikkialla Italiassa…

On ollut vaikea määritellä aluetta, jonne toivoisin voivani asettua elämään unelmaa. Joka puolella tätä saapasmaata on upeita seutuja, nähtävyyksiä, hyvää ruokaa, ystävällisiä ihmisiä. Vaikea päättää, voisiko olla vain yksi paikka, että se olisi juuri siinä. Ja ymmärrän, että kun aikoinaan aloin ajatella rohkeammin toista kotia Italiassa, olin yksinasuva leskinainen, ja nyt minulla on mies, jonka toiveet tai odotukset voivat olla aivan toiset, eivätkä ehkä ihan saman kokemus- ja taustatiedon varassa.

Olemme nyt viidettä kertaa Sisiliassa. Olemme kolmatta kertaa tässä pienessä kalastajakylässä. En jaksa vaivautua etsimään matkailuauton kanssa parempaa rantakaupunkia, sillä olemme tietysti vähitellen mukautuneet Sampierin kylään. Sen elämää emme vielä osaa, sillä päivät monikansallisessa yhteisössä on kaikkea muuta kuin peri-italialaista. Mutta tiedän myös, että jotkut karavaanarit ovat jopa ostaneet täältä itselleen kakkoskodin. Ja talvisin kylässä on monta asuntoa tyhjänä, kesäisin niissä on joko turisteja tai sitten omistajat lomillaan.

Lähialueella on kyllä vuokrattavana kalustettuja asuntoja, joiden sijainti saattaa olla melko lähellä merta. Näkymät niistä eivät aina ole mukavat, mutta voihan sitä lähteä rannalle kävelemään. Huomaan kyllä, että vuokrat ovat nousseet niin Sampierissä kuin tässä ympäristössäkin. Sähkö ja kaasu maksavat nyt myös enemmän kuin ennen, joten ihan halvalla ei taida enää voida asua. Tai siis pitäisi päästä sisäpiiriin, paikallisten kaveriksi. Sitähän minä kai jo teen, kun yritän parantaa kielitaitoani. Ja olen tullut vähitellen vihanneskauppiaan, leipäkauppiaan ja juustokauppiaan kanta-asiakkaaksi, jolle voi joskus antaa kaupantekijäisiä. Mutta matkaa unelmaan on vielä, toteutuneeko koskaan!