Ihmeellistä, että nyt alkaa jo joulukuu! Aika virtaa kuin hiekka sormien lomitse. Tämän kyllä muistan edellisistäkin matkoista, mutta silti siinä yllätyn. Kun niin kovasti odotan pääsyä tänne unelmieni maahan, niin sitten tuntuu siltä, ettei edes pysy ajan mukana, hidastamisesta puhumattakaan.

Päivien rytmi on asettunut omaan muottiinsa. Torikauppiaat luovat omat kiinnekohtansa, ja kun olen päättänyt tukea heitä hankkimalla omat tarvikkeeni, odottelu leimaa usein aamupäivää. On meillä semmoisia omia päähänpinttymiä, kuten aamiaistarjoilu ja päiväkahvit, jotka myös määrittelevät sen, miten valveillaoloajastani katoaa melkein puolet. Iltapäivällä pitää miettiä ruoka, eikä se ole aina nautiskeluun taipuvalle mielelleni helppoa. Sanoisinko, että ihanaa voida ostaa hyviä paistoksia leipurilta päiväateriaksi…

Välimerelliseen tapaan minun tulisi valmistaa lounasta keskipäivällä siten, että sen voisi nauttia kello 13-14 välillä, ja vielä ehtisi lakanan alle siestaa viettämään. Ja sitten päivällinen olisi valmis kello 19-20 näin arkisin, juhlat ovat oma juttunsa. Välipaloja? Aamupäivällä olisi espresso, iltapäivälläkin, ja mahdollisesti aperitivo illansuussa, ehkä viiden kuuden aikaan. Jokin pikku keksi, hedelmiä, eiköhän se riittäisi arjessa ylläpitämään vireyttä.

Elämänrytmi on osa unelmaani Italiassa. Tapa elää tässä ja nyt, keveästi. Ruoka on osa sitä, ja olen iloinen, kun vähitellen olen oppinut valmistamaan jotakin italialaista. Ja kun vihannesmyyjän valikoimista saa tuoreita kasviksia, olisi edellytykset oivalliset välimerelliseen ruokavalioon pyrkiessä. Nykyisin FB tyrkyttää minulle usein helppoja tai nopeita ruokaohjeita, joita myös jaan ystävilleni. Ja sitten, kun olen oikein innostunut, kokeilen niitä tässä Mökkeröisen ahtaassa keittiössä. Aina ei tule parasta mahdollista, mutta jospa oppisin ja harjaantuisin!