Heräsin aamulla hyvin nukutun yön jälkeen. Taivas kaartui sinisenä matkailuauton yläpuolella. Ei näkynyt pilviä, eikä viereisen puun latvus juurikaan heilunut tuulessa. Auringon säteet pääsivät verhon yläpuolelta autoon. Oli hyvä nousta ja pukea. Yöllä satoi, ulkopöytä oli hiekkaisen veden läikittämä. Aamupalan jälkeen oli aika mennä ulos, kun lämpö alkoi nousta jo sopivasti.

Mikä tänään yllätti? Oli todella keväinen päivä, varsinkin aamupäivällä oli melkein kuuma istua auringonpaisteessa. Vähäiset pilvet häipyivät nopeasti, ja täysin syvän sininen taivas oli niin upea.

Mietin moneen kertaan, miten mahtava paikka tämä Sampieri on meille ollut. Syksyllä oli melkein liiankin kuuma, keskitalvi oli ihan lempeä, vaikka välillä oli vaikuttavia tuulia ja myrskyjä. Mutta sateita on tähän mennessä ollut vähän, myrskyt jääneet odotettua pienemmiksi ja muut häiriöt ovat nekin olleet lähes olemattomia. Ihmiset ovat täällä olleet meille ystävällisiä, olemme saaneet sen palvelun, mikä on ollut milloinkin tarpeen. Vuokra-autoa on voinut käyttää, kun on ollut pakollinen meno. Ja kun me emme ole liikkuneet, ovat meidän ystävämme täältä hoitaneet myös meille tarpeellisia ostoksia.

Olen siis miettinyt istuessani milloin omassa lepotuolissa, milloin rannan kivillä tai ravintolan pöydässä, voinko olla tulematta tänne enää. Elämä tuntuu täällä olevan rauhallista, suojattua ja turvallista. Onnettomuudet ja väkivallanteot ovat sattuneet muualla. Pienessä kalastajakylässä kaikki tuntevat muukalaiset, ehkä pitävät heitä myös silmällä. Heti muistin, että meidän on pitänyt tavata Calabistrotin Antonio ennen kuin lähdemme paluumatkalle.

Päivän ruuan valmistamisen aloitin esitöillä. Munakoiso ohuiksi viipaleiksi, ja sitten suolan kanssa itkemään. Kun ne olivat olleet tarpeeksi kauan valumassa, aloin valmistaa jauhelihakastiketta. Olin valmistamassa siis melanzana alla parmizanaa omilla kehittelyillä, kun en ollut hankkinut juuri reseptin mukaisia tuotteita. Valmistelu sujui hyvin, ja saatoin laittaa vuokan kaasu-uuniin ja mennä rauhassa takaisin muihin hommiin.

Lounaan jälkeen – minusta maistui oikein hyvälle – oli sopiva hetki lähteä rannalle. Pitkästä aikaa lähdimme ihailemaan meren valtatietä, joka on monta päivää hurissut ja mourunnut kuin Helsingin moottoritiet. Sain kaverin kävelemään paljain jaloin vedessä rollaattorin kanssa. Aallokko oli aika voimakas, ja yhtäkkiä tulikin korkea aaltorintama ja kasteli kaverin jalat ja rollaattorinkin. Siinä piti äkkiä siirtyä etäämmälle , kun vesi oli ulottunut etukorissa olleeseen neulepaitaan ja kännykkään ja vielä sukkiin. Kännykän pikainen irrotus kuorestaan, kuivailu nenäliinalla. Onneksi oli se yksi nenäliina! Istuimme rannan kivillä ja otin kuvia aaltojen leikistä.

Yritin löytää villiparsaa, mutta nyt tiedän, mistä sitä saattaisin löytää. Jos huomenna on hyvä päivä, voin käydä etsimässä. Voisin tehdä jonkin risottotyyppisen ruuan sitä käyttäen.

Illalla soitin veronalaiselle ystäväpariskunnalle. He olivat palanneet jo kotiin. Päivittelimme näitä sateita, jotka ovat aiheuttaneet uudelleen valtavat tulvat Venetossa ja Liguriassa. Hän oli yrittänyt soittaa minulle, mutta numeroni ei ollut oikea. Samoin kävi minulle. Mutta onneksi hän soitti naapuriin ja pyysi tuomaan hänen numeronsa minulle ja soittamaan sitten täältä sinnepäin. Tänään onnistui! Oli yllättävän helppoa puhua puhelimessa, hän malttoi jutella ihan rauhassa kanssani, joten ei suuria katkoja tullut tajunnan virtaan. Tuntui taas hyvältä, että italialaiset haluavat pitää yhteyttä!